maanantai 11. joulukuuta 2017

Luukku 11. - Suuri ikävä

"Kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän"... Kaikki postauksen kuvat © Laura Taimioja. Kiitos. Nämä merkitsevät minulle todella paljon.

Luukussa 11. on suuri ikävä ja kauniita muistokuvia

Kuumat kyyneleet nousevat jälleen silmiini, kun valitsen kuvia blogijoulukalenteriani varten. Siinä se on taas, niin suloisena ja eläväisenä. Kuvat ovat kauniita ja täynnä tunnetta. Ihana ystäväni Laura Taimioja kävi ottamassa ne muutamaa päivää ennen Elmerin lähtöä. Kentällä otetuissa kuvissa seisoo lihasköyhä ja hoikka poni, enkä tunnista niistä eläinlääkärin sanoja. "Olisihan se ihan eri asia, jos se ei olisi näin lihava". Karvaisempi se oli toki ollut maaliskuussa kuin kesäkuussa, mutta hoikka se oli mielsetäni ollut jo silloin. Eipä sillä enää ole väliä, tein oikean ratkaisun kun päästin irti. Ei se johtunut painosta, vaan kipeistä polvista.

Myös toiset sanat kaikuvat päässäni. "Onhan se taloudellinen ratkaisu". Sitä sain kuulla useammasta suunnasta. Tiedän, ettei sillä tarkoitettu pahaa ja että siinä on pointti. Voin kuitenkin sanoa, ettei Elmerin lopetus ollut millään tasolla taloudellinen ratkaisu. Olisin maksanut mitä vain jos olisin saanut sen kuntoon, mutta mitään ei voinut tehdä. Minä päästin irti, koska halusin tehdä oikein ja olla armollinen. En halunnut, että rakas pieni lapseni olisi joutunut kärsimään siksi, etten minä voisi päästää irti.

Ponilla oli jo omanlaisensa tapa nousta makuulta ylös. Näin eräänä kauniina päivänä, kun se nosti ensin takapäänsä ja sitten vasta etupään. Kyllä se kentällä irtona ollessaan ja laitumella juostessaan riehui ja pukitteli hetken, mutta jossain kohtaa tuli aina raja vastaan. Sillä oli kipuja, mutta vielä myös hyvä elämä. Se ansaitsi päästä lähtemään, kun sen silmissä tuikki vielä elämänilo. Olisi ollut kamalaa odottaa pilkkeen sammumista ja kovia kipuja. Hetkeä, jona takapää olisi voinut pettää alta ja olisin odottanut eläinlääkäriä tai metsästäjää lopettamaan maassa tuskissaan makaavaa poniani. Toivottavasti en koskaan joudu sellaiseen tilanteeseen.

Viimeisenä hetkenään Elmeri seisoi metsänreunassa pää ruokakupissa. Seisoin sen vierellä, kun metsästäjä painoi aseen piipun sen takaraivolle. Minä sanoin sille että rakastan sitä. Poni tippui heti. Se nytkähti, jonka jälkeen maa oli täynnä verta. Se ei ehtinyt tuntea mitään, sen lähtö oli nopea ja kivuton. Ruokaa suussa, matkalle kohti ikivihreitä niittyjä. 

Kipu sisälläni on yhä voimakas. Ei ole päivää jona en ikävöisi Elmeriä ja toivoisi, että se olisi yhä täällä. Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen särkee taas päätä. Näiden kuvien ottopäivänä minulla meinasi mennä ponin kanssa hermo, kun se vaan sähläsi ja härdellisöi. Sekin päivä oli silti mittaamattoman arvokas. Kiitos Laura, että ikuistit minulle muistoja. <3

Terveisiä sinne jonnekkin Elmeri. Olet ikuisesti sydämessäni.
Pikkuvirran Elmer 10.5.2012 - 8.6.2017.

Kenenkään muun kanssa en mielummin tanssisi, kuin sinun.






Viimeinen tanssi. <3

6 kommenttia:

HUOM. KOMMENTIT

Kommentteja voi laittaa sekä anonyymisti, että kirjautuneena. Kaikki kommentit tulevat ensin minulle hyväksyttäviksi, eli ne näkyvät vasta kun olen hyväksynyt ne. Kommentoikaahan asiallisesti, kiitos! :)