keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Issikkaviikonloppu

Lauantaista sunnuntaihin, 16.-17.9.2017, olimme Hannen, Heidin ja Olivian kanssa yön yli retkellä Iisakinniemen issikoilla! Siitä kun olen viimeksi ratsastanut kunnolla on kauan, oikeasti kauan, ja sen kyllä huomasi. Kaikki ratsastukseen liittyvät lihakseni ovat hävinneet ja voi sitä jumiutumisen määrää. Sain ratsukseni Ulfurin, suuren ja aivan ihanan hiirakon issikkaruunan. Olivialla oli vuonohevosruuna Luca, Hannella ensimmäisenä päivänä issikkatamma Tinna, Heidillä issikkaruuna Ungi ja toisena päivänä Hanne ja Heidi vaihtoivat ratsuja päittäin.
     Kumpanakin päivänä ratsastimme useamman tunnin pitkin ihania ja tunnelmallisia metsäteitä, nähden välillä ympäröivää kylää. Ilmat suosivat, vain aluksi tuli hetken vettä ja muutoin oli lämpimän pilvistä tai paistoi mukavasti aurinko. Ratsastaessa ei ollut missään kohtaa kuuma eikä kylmä. Oli ihanaa. Tämän takia en halua ratsastaa: kun ratsastan, huomaan aina uudelleen kuinka ihanaa se on ja kuinka haluaisinkaan ratsastaa. Minulla kuitenkaan ei ole varaa ratsastaa kun minulla on ponit ja poneja en missään nimessä vaihtaisi mihinkään. 
     Syksyssä on omat varjopuolensa: hirvikärpäset. Kammoan niitä, ne ovat kamalinta mitä minulle on koskaan Suomen luonnossa tullut vastaan. Paarmat, polttiaiset ja muut rehellisesti tulevat, purevat ja lähtevät, mutta hirvikärpäset ryömivät vaatteiden alle ja hiuksiin ja jäävät sinne. Niitä on hankala saada pois ja hankala saada hengiltä. Lisäksi hei, katsokaa niitä, ne ovat ihan hirmuttoman inhottavan näköisiä otuksia! (Anteeksi jos joku hirvikärpänen nyt pahoitti tästä mielensä.) Ja arvatkaapa vaan kenessä oli eniten hirvikärpäsiä? No tietysti minussa. Minussa, joka olen varoitellut tyttöjä maastoillessamme, että jos minuun tulee hirvikärpänen niin itken ja kiljun kunnes joku ottaa sen pois. Nitistelin hirvareita vaatteistani, kasvoistani ja ratsustani koko lauantain ratsastuksen ajan sekä muutaman sunnuntaina. Lauantai-iltana minussa oli niitä kaikkein eniten, muissa vain pari, Oliviassa ei yhtään. Miksi oi miksi, miksi minä?
    Palataan asiaan. Lauantaina ratsastimme majoituspaikallemme Suur-Miehikkälän orivarsalaitumelle, jossa hevoset yöpyivät laitumella ja me keltaisessa päärakennuksessa. Paikan omistaa Kymen-Karjalan Hevosjalostusliitto ry. En ole koskaan käynyt siellä muutoin kuin orivarsojen laitumellelaskussa ja kaikki näytti aivan erilaiselta ilman satoja ihmisiä, vilinää ja vilskettä. Aivan unelmainen paikka. Rauhallinen, kaunis ja tunnelmallinen. Olisipa tällainen paikka shettiksillekkin, tietäisin minne Viltsun veisin ensi kesäksi! Isojen seassa sille riittäisi yksi potku ja henki voisi olla pois, joten ei tänne, vaikka ihana paikka onkin. Oletteko koskaan käyneet orivarsojen laitumellelaskussa Miehikkälässä? Se on jokakesäinen tapahtuma. (Linkki liiton sivuille asiaan liittyen.) Se alue, jolle orivarsat lasketaan tapahtumassa on upea järveen rajautuva alue jo itsessään, mutta tapahtuman jälkeen varsoille avataan portti myös toiselle puolelle, sille jossa katsojatkin seisovat tapahtuman aikana. Se puoli pitää sisällään peltoa ja metsää ja on vielä suurempi, kuin alue jolle varsat ensin lasketaan. Unelma paikka.
     No takaisin taas meihin. Majoituimme siis paikan päärakennuksessa, joka oli ihastuttava vanhanaikainen talo. Saimme hyvää ruokaa, kävimme saunomassa rantasaunassa, herkuttelimme, juttelimme, söimme iltapalaa ja kävimme nukkumaan. Aamulla söimme hyvän aamiaisen, ihailimme usvan peittämää maisemaa, pakkasimme ja nousumme ratsaille. Minun ratsuni Ulfur oli varma tölttäri eikä ravannut yhtään. Laukkaakaan se ei juuri mennyt, vaan tarjosi minulle liitopassia, jonka hyväksyin innosta hihkuen! Ai että, olisipa minulla ponien lisäksi tällainen ihastuttava issikka! 
     Sunnuntaina näimme matkanvarrella paikan, jossa oli pihalla aitauksessa welsh-poneja! Laumassa oli kaksi upeaa supersuloista koveropäistä isoläsistä varsaa, jotka olin heti valmis ottamaan mukaan! Omat ratsumme säikähtivät ensin pihassa ollutta poikaa, sitten kissaa ja lopuksi vielä kyttäsivät poneja, kaikkea hurjaa sitä voikaan pienten issikoiden eteen tulla. Mitään muuta ne eivät säikkyneet, mutta tämä tilanne aiheutti pöhinää. Höppänät! Tietääkö kukaan onko Miehikkälässä ihan joku welsh kasvattaja? Shettikset ovat ehdotoomasti enemmän minun juttuni kuin welshit, mutta ne varsat olivat vielä söpömpiä kuin shettisvauvat! En siis ole welshiä hankkimassa, kunhan kiinnostaa.
     Tallille saavuttuamme hoidimme hevoset laitumelle, saimme super hyvää ruokaa ja pääsimme hieman rapsuttelemaan tallin suloista shettistä. Viikonloppu oli kertakaikkisen ihana (hirvikärpäsiä lukuunottamatta) ja ehdottomasti suosittelen käymään Iisakinniemen issikoilla ratsastamassa. Iso kiitos taas Nina, ja näkemiin!



Kotitallilla ponien liikutuksesta, väkirehuruokinnasta ja heinäkassien täytöstä vastasivat ravitiimiläiset. Kaikki ajoivat lauantaina omillaan ja yhdessä he kävivät keltaisen talon ohi ja tien loppuun, kääntyen takaisin. Kaikki ponit olivat kuulemma normaalin oloisia ja kaikki meni hyvin. Sunnuntaina Kiia ja Annika kävivät kahdestaan ajamassa Tuhtolla peruslenkin ja poni oli pääosin reipas ja mukava, vaikka yrittikin välillä kääntyä kotiin ja syödä kaikenlaista.

2 kommenttia:

  1. Oi kuulostipa ihanalta tuo teidän issikkareissu! :D<3 Tykkään ite ihan superpaljon issikoista nimittäin :) Onko sulla muuten joskus ollut hoitoponia tms. vai aina oma poni?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli aivan ihana reissu! <3 Issikat on loistavia, huolisin mielelläni itsellenikin issikan. Mulla ei ole ollut varsinaista hoitoponia. Toki Tuhto oli vähän jotain sinne päin silloin kun olin ruokapalkalla töissä Aarteella, mutta naureskelin silloin että mulla on yli 40 hoitoponia, kun hoidin kaikkia tallin poneja vähän siinä samalla tallihommia tehdessä.

      Poista

HUOM. KOMMENTIT

Kommentteja voi laittaa sekä anonyymisti, että kirjautuneena. Kaikki kommentit tulevat ensin minulle hyväksyttäviksi, eli ne näkyvät vasta kun olen hyväksynyt ne. Kommentoikaahan asiallisesti, kiitos! :)